MIEHET, MIEHET, MIEHET


Yksi luetuimpia ja eniten mielensäpahoittajia keränneitä postauksiani vanhan blogini puolelta on ollut tämä entisistä deiteistäni kertova teksti. Ajattelin siis laittaa sen tänne uusintana ja ilmoittaa samalla iloksenne, että jatkossa deittailujuttuja on tulossa enemmänkin. En kokenut niiden sopivan entiseen blogiini, mutta nyt uuden blogimme myötä aion päästää sisäisen Carrie Bradshawni (tai toisinaan ennemminkin Bridget Jonesin) enemmän valloilleen.

Olen ollut enemmän ja vähemmän sinkkuna viimeiset kolme ja puoli vuotta. Tätä ennen olin seurustellut oikeastaan aina, teini-iästä saakka. Ensin kolme vuotta ja sitten melkein viisi vuotta. Tuolloin mulla ei ollut mitään käsitystä sinkkuelämästä, kuuntelin ja yritin vain vaihtelevalla menestyksellä auttaa kavereitani heidän mieskuvioidensa kanssa. Samalla kiittelin jotain korkeampaa tahoa siitä, ettei mun tarvinnut keitellä tuota soppaa nimeltä Sinkkuelämä, sillä se tuntui kauhean monimutkaiselta.

p3

Sitten löysin itseni kolme ja puoli vuotta sitten tuosta samasta, porisevasta sekametelikeitosta. Läyhäämästä ihan samalla tavalla niistä kaksilahkeisista, joiden kanssa olin ollut treffeillä, niistä joiden kanssa tokia treffejä ei ainakaan tulisi ja niistä, joista ei helvetti osannut yhtään ottaa selvää, että mikä meininki. Mulle on viimeisten vuosien aikana auennut täysin uusi maailma, jota olen, sanotaanko nyt vaikka näin, vihannut ja rakastanut vuorotellen. Takana on tähän mennessä varmastikin elämäni hauskimmat, opettavaisimmat ja mielenkiintoisella tavalla oudoimmat vuodet, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Jos olisin istunut nämä kaikki vuodet poikaystävän kainalossa, olisi monet seikkailut jääneet kokematta ja ehkä se oma elämäkin löytymättä.

Deittailumaailmassa tuntuu olevan omat, kirjoittamattomat sääntönsä, joita kaikki kuitenkin noudattavat ihan eri tavalla. Jännitysmomentteja ja läyhäystä WhatsAppin ryhmäkeskusteluissa ovat aiheuttaneet monesti ainakin seuraavat aihealueet: kenen kuuluu maksaa ekoilla treffeillä, milloin voi laittaa viestiä, miksi kundien alotuslainit Tinderissä on aina ihan helvetin tylsiä ("moi?"), miksi se käytti tätä hymiötä viestissä tai miksei se käyttänyt nyt hymiötä ollenkaan, miksi se katosi kivojen treffien jälkeen kuin pieru Saharaan, miksei kukaan puhu suoraan, miten joku voi luulla että teidän välillä on kemiaa, vaikka itse harkitset sairaskohtauksen näyttelemistä, jotta pääsisit pois paskoilta treffeiltä, jne., jne. – listaa voisi jatkaa loputtomiin.

p1





Mulla on pääasiassa käynyt ihan hemmetinmoinen tuuri tyyppien kanssa joita olen deittaillut. Suurin osa on ollut oikein fiksuja ja hauskaa seuraa, ja vaikka jutussa ei olisi ollut loppupeleissä mitään sen kummempia tunteita, olen viettänyt hauskoja hetkiä ja saanut avartaa maailmankuvaani. Olen muun muassa seikkaillut pitkin pilkkopimeää Suomenlinnaa, kiivennyt luvatta suljettuun mäkihyppytorniin, syönyt iltapalaa Kämpissä, käynyt juoksulenkillä, ollut pulkkamäessä ja mulle on tehty omin pikku kätösin romanttinen kynttiläillallinen. Kaikista on jäänyt superhauskat muistot, enkä ole koskaan katunut yksiäkään deittejä. Mutta on tielleni osunut niitä mätämuniakin, sekä vähintäänkin sellaisia outoja tapauksia, joiden mielenliikkeiden analysointiin on käytetty tunti jos toinenkin kavereiden terapiasohvilla itkien tai nauraen. Tässä muutama tapaus ja elävä esimerkki entisistä deiteistäni:

Herra Runopoika - tämä oli herttainen tapaus ja muistelen häntä edelleen lämmöllä, mutta liika on liikaa. Vietettiin superkivat treffit, mutta kun seuraavana päivänä saan soiton, että mua odottaa kotona kukkalähetys, herää jo epäilys. Lähetys sisältää jättimäisen, lähes itseni kokoisen kukkakimpun sekä itserustatun runon, jossa muun muassa kehutaan silmieni loistavan kilpaa smaragdien kanssa... Musta on ihanaa saada kukkia, mutta tää kaikki oli vaan liikaa. En muista itkinkö, nauroinko vai hyperventiloinko ekana. Päätin antaa tyypille vielä mahdollisuuden, mutta ylenpalttiset korulauseet jatkuivat ja viikon päästä pääsin onneksi kesän jäljiltä pakenemaan takaisin Tampereelle.

Herra Kissamies - herra kissamiehen iskin kerran salilta (en siis tiennyt vielä siinä vaiheessa, että hänellä on kissa). Menin juttelemaan ja vaihdettiin numeroita. Laiteltiin viestiä, sovittiin että mennään joskus yhdessä treenaamaan ja nähtiinkin kerran. Kun myöhemmin kyselin pariinkin otteeseen, jos hän olisi halunnut tehdä jotain, sain vastaukseksi jotain epämääräistä hänen kissaansa liittyen. Kissa oli mennyt sekaisin ja sitä piti vahtia, tai kissa oli nyt vähän huonossa hapessa ja miehellä oli paha mieli sen takia. Joo joo, got it, ehkä pystymme havaitsemaan, että kissaherran kiinnostus mua kohtaan ei ollut siellä korkeimmalla levelillä, mutta tekosyyt koskien kissaa jaksavat naurattaa edelleen.

Herra Merrel-sandaali - menin kerran Tinder-treffeille miehen kanssa, jonka Tinderkuvat olivat antaneet ymmärtää, että kyseessä oli ihan tyylikäs tyyppi. Juttujen perusteellakin hän vaikutti ihan mukiinmenevältä. Kun saavun treffipaikalle, näen ensimmäisenä herran seisovan paikalla reippaissa reisitaskushortseissaan ja Merrel-sandaaleissaan. KYLLÄ, niissä sellaisissa Merrel-vaellussandaaleissa, joissa ylipainoisilla saksalaisturisteilla on yleensä vielä valkoiset tennissukat kivana pikku lisänä. Valkoisia tennissukkia tällä herralla ei sentään ollut, mutta muuten pystyin sanomaan valitettavasti jo ensimmäisen vilkaisun perusteella, ettei meillä tulisi olemaan mitään yhteistä. Pelkoni osoittautui hyvinkin todeksi ja puhuin kohteliaisuussyistä tunnin hänen kanssaan kivistä ja kävyistä, jonka jälkeen poistuin paikalta vedoten kämppisten kesken pidettävään reality-tv-iltaan.

Herra Spontaani - olin juuri muuttamassa syksyksi opiskelemaan Tukholmaan ja kävin viimeisenä Suomi-iltanani treffeillä tämän herran kanssa. Meillä oli ihan hauskaa ja olisin voinut nähdä häntä uudestaankin, jos edessä ei olisi ollut muutto toiseen maahan. Jatkettiin kuitenkin tekstailua ja kohta tyyppi ilmoitti, että aikoo tulla moikkaamaan mua Tukholmaan. Ennen kuin kerkesin oikeastaan ajattelemaan mitään sen tarkemmin, tyyppi oli varannut lentoliput ja hotellin Tukholmasta ja yksi dinneripöytäkin oli jo plakkarissa. Tykkään spontaaniudesta ja tuollaisesta yolo-meiningistä, että tehdään vaan, joten ajattelin että ihan kivaa että tulee, vaikka tuo kaikki panostus ehkä vähän oudolta tuntuikin. Jo ekana päivänä kävi vaivaannuttavan selväksi, etten halunnut tyypistä mitään muuta kuin kaveria. Yritin kovasti pitää yllä hyvää fiilistä (koska toinen nyt oli tullut Tukholmaan asti mun takia), mutten lopulta vaan pystynyt enää ja kerroin suoraan mun fiiliksistä. Tyyppi joutui lopulta menemään yksin varaamalleen dinnerille ja mua hävetti maailman eniten.

Herra Yh-isi - tutustuin tähän sporttiseen kundiin yllätys, yllätys Tinderissä ja käytiin muutaman kerran lenkillä. Pimeällä syysilmalla oli tosi nastaa, että oli lenkkiseuraa ja tultiin hyvin juttuun. Jossain vaiheessa tyyppi kertoi, että hänellä on kaksi lasta. Olin juuri eronnut, enkä todellakaan etsinyt mitään lenkkiseuraa vakavampaa, joten ajattelin, että mitäpä tuo nyt haittaa, en ole tässä heidän äitipuolekseen ryhtymässä. Yh-iskä oli kuitenkin ilmeisesti saanut vissiin jotenkin vääriä viboja ja kun jossain vaiheessa ilmaisin fiiliksistäni, hän suorastaan raivostui ja kertoi mulla "olevan vielä käsittelemättömiä asioita itseni kanssa", no juu totta helvetissä on, vai mitäpä lottoat, kuinka suurella todennäköisyydellä 24-vuotias juuri eronnut mimmi haluaa ryhtyä lastesi kind of äitipuoleksi??

Vaikka tielleni on siis mahtunut mitä erilaisimpia deittejä, pisimmän korren oudoissa tai kiusaannuttavissa treffikokemuksissa vetää varmasti kuitenkin Elina, joka on kerran tullut treffeiltä kotiin itkien, sillä kyseiset treffit olivat olleet niin kiusalliset. Tällaisia hetkiä varten pitäisikin aina muistaa back-up plan ja kaveri puhelimen päässä...

p2






Nyt olisikin mahtavaa kuulla teidän kiusallisimmista deittikokemuksista?! Entä millaisia tarinoita haluaisitte kuulla deittailurintamalta lisää?

Teksti: Lilli
Kuvat: Adam Solomon / Unsplash, Pinterest

KÄNNITEKSTAAJAN TUNNUSTUKSET


"Hei olen Elina ja olen kännitekstaaja."
"Hei Elina!"

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niin minäkin luulin 1. tammikuuta 2014 kun heräsin kaverini nahkasohvalta eilisen illan meikit naamalla. Ensimmäisenä kännykkää kouraan ja huokaisin jo helpotuksesta, kun huomasin sen sammuneen edellisenä iltana ennen minua. Siinä sai hieraista sitten silmiä pariin kertaan, kun sain vihdoin puhelimen auki ja huomasin, että näppäimistöä oli sudittu ties minkäkokoisilla pensseleillä viime yönä, eikä edes pari skrollausta riittänyt kattamaan kaikkia pikkutunteina lähetettyjä soperruksia. 

Olisipa tämä loskainen tammikuun aamu ollut ensimmäinen tai ainakin viimeinen kerta, mutta kun ei. Juuri sinkkuuden rilluttelun löytänyt Elina 19-v oli holtiton tekstaaja. Joskus tekstiviestien lisäksi soittelin, ennätykseni 16 puhelua syntyi Himoksen Junttijuhannuksessa muutama vuosi sitten. Kun tälle ei meinannut löytyä loppua, jatkuvan morkkistelun sijaan opettelin nauramaan ongelmalleni. Tämä oli kuitenkin kuin olisin heittänyt bensaa liekkeihin ja tekstasin kännissä kahta kauheammin. Tekstasin kavereiltani salaa (koska he piilottivat puhelimeni) ja käärin tökeröt viestittelyt huumorin viittaan. Juu hauskaa se varmasti olikin viestien vastaanottajille...

Ei kännitekstaaminen ole aina huono idea. Toisinaan se toimii tarkoitusperien mukaisesti, mutta mitä useammin ei. Toisinaan se johtaa muutamaan samana iltana poltettuun siltaan, kuten eräänä Tapsan tanssina vuosi sitten. Seuraavana päivänä pakkasin laukkuni ja muutin toiselle puolelle maapalloa (ja lisäsin edellisiltana poistetut Facebook kaverit takaisin... :D). Siihen iltaan loppui myös kännitekstaaminen. En tiedä johtuiko se siitä, ettei englanti taittunut yhtä näppärästi, "VaSta mul" tai "Muka sun ongelma on?"-viesteiksi, vai siitä ettei yksinkertaisesti ollut ketään kenelle tekstata.

Kirjoitin tämän postauksen lohduttaakseni teitä kanssasiskoja ja -veljiä. Tunnelin päässä on valoa, kännitekstaamisestakin voi kasvaa ulos. Viimeistään silloin kun alatte seurustelemaan.

Ps. Tässä elävä todiste tasan neljän vuoden takaisista morkkiksista. Teidän asiat eivät varmasti voi olla näin huonosti! On varmaan sanomatta selvää, ettei nähty enää sen koommin tämän kännitekstauksen uhrin kanssa.


Teksti: Elina
Kuvat: Marc Vicenza / Unsplash, kirjoittajan arkistot

LÄSKI ON AINA PAREMPI KUIN LAIHA


Jouduin muutama päivä takaperin hengittämään pari kertaa syvään lukiessani suuren suomalaisen kosmetiikkabrändin Instagramin kommentteja. Kyseinen brändi oli jakanut kuvan  ja ihanan tekstin uudesta kasvokuvastaan, kansainvälisesti menestyneestä suomalaismallista. Ei mennyt kuin hetki kuin kuva oli jo houkutellut useamman kommentin, jossa kritisoitiin mallin hoikkaa olemusta ja meikkibrändin virheellistä valintaa. Luonnonkaunis vaaleatukkainen malli kun ei pituutensa ja painonsa vuoksi sovi edustamaan meitä kaikkia suomalaisia naisia ulkomailla. Kritisoitiin myös yrityksen brändäystä, olisihan kasvokuvaksi pitänyt valita mielummin huippu-urheilija tai fitness-tähti, koska heihin meidän kaikkien suomalaisten naisten on helpompi samaistua kuin sairaalloisen laihaan malliin.

Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan, että laihan haukkuminen on sallitumpaa kuin pullukan. Voidaan solvata, haukkua sairaalloiseksi, mitä vain. Kukaan ei juurikaan puutu siihen, kompata toki voidaan. Jos joku kommentoisi pullukalle samaa, saisi siitä varmasti kasallisen kakkaa niskaansa. Ilkeät kommentit menevät ihan yhtä paljon ihon alle, olipa siinä välissä pehmentävä rasvakerros tai ei.

Suurin osa malleista on luonnostaan pitkiä ja hoikkia. Heille mallinmitoissa pysyminen ei ole tuskaa, ahdistusta tai vaadi syömishäiriötä. Heidän vartaloonsa vaan ei kerry elintasomakkaraa jokaisesta suupalasta tai sipsipussiin luodusta silmäyksestä. Ne jotka eivät ole, jättävät leikin kesken hyvin nopeasti, sillä mallinmitoissa on todella rankka pysyä pidempiä aikoja, jos niin ei ole tarkoitettu. Suurin osa tuntemistani malleista syövät kuin hevoset ja vetävät napaansa pihvin jos toisenkin - ihan hyvällä omalla tunnolla.

Muotitalot käyttävät malleinaan pitkiä ja hoikkia tyttöjä syystä. Syy ei tosin ole se, että sillä haluttaisiin ruokkia epärealistisia vartalokuvia vaan se, että muoti on taidetta siinä missä maalaukset ja musiikkikin. Mallien tehtävä ei ole esitellä itseään vaan heidän päällä oleviaan vaatteita. Hoikan mallin päällä mekot ja jakut saavat täyden huomion toisin kuin kurvikkaan mallin päällä, jolloin huomio kiinnittyy vääjäämättä pöyreisiin pakaroihin tai uhkeaan rintavarustukseen. Naisihanteita on useita. Toiset tykkäävät rintavista, toiset tykkäävät pienistä tisseistä, toiset ihastelevat mauttomia jassoja, toiset eivät välitä pepun muodoista lainkaan. Muoti vaan sattuu olemaan sitä tyyppiä, joka tykkää pienemmistä muodoista. 

Heristävää sormea on myös turha osoitella toimistoille. Toimistot toimivat täysin vaateteollisuuden ehtojen mukaan. Muotitalot määrittelevät sample sizen, joka on tytöillä noin 90-70-90 ja +175cm. Verrattuna 2000-luvun alun langanlaihoihin itä-blokin malleihin on tilanne tällä hetkellä jo huomattavasti terveempi. Victoria's Secretin enkelit, Gigi Hadidit ja Kendall Jennerit edustavat huomattavasti terveempää vartalokuvaa, jossa sairalloisuus tai anorektisuus ovat kaukana. Huippumuoti ei valitettavasti muutu pluskooksi, vaikka asiakkaat senttejä saisivatkin.

Laihduttaminen, timmiytyminen ja ruokavaliolla vahtaaminen ovat jatkuvasti otsikoissa, mutta samaan aikaan valmiiksi laihat joutuvat median sekä sen käyttäjien silmätikuiksi jatkuvasti. Veikkaan, että moni kotisohvalla möllöttävä ei pistäisi pahakseen jos eteen sattuisi mahdollisuus vaihtaa oma muutamia kesäkiloja kerryttänyt runko timmissä olevaan mallikroppaan. Omassa mielessä voi toki miettiä mitä haluaa, mutta kaikkea ei tarvitse kirjottaa julkiseksi, varsinkin jos pointtina on vain haukkua toisen ulkonäköä. Niinä heikkoina hetkinä kannattaa aina mennä ensin vähän itseensä ja miettiä miltä kommentit tuntuisivat itselle suunnattuna. Sen jälkeen lähetä-nappi jäisi varmasti monella painamatta.


Kirjoitus on julkaistu alunperin 16.11.2016 osoitteessa www.elinahyvola.com


Teksti: Elina Hyvölä

Kuva: Vogue Runway arkisto

MOI!


Live, laugh, love - jotta blogimaailmassa olisi vähemmän kliseitä.

Me ollaan Elina ja Lilli. Eli tuttavallisemmin ihan vaan Ellu ja Lillu. Ollaan molemmat pidetty tahoillamme blogeja jo useamman vuoden ajan, mutta koska molempien blogitouhut olivat jo hieman pölyttyneitä, päätimme sulkea omat blogimme virtuaalimaailman hautausmaalle ja keksiä uuden vuoden kunniaksi täysin uusia kujeita.

Samat kahvilat, samat kuvat sängyssä täydellisen aamiaisen kanssa, samat poseeraukset ja samat Instagram-kuvien captionit. Kun oma aamupuuro räjähtelee mikroon ja asukokonaisuus on mielikuvituksen puutteessa päivän asun sijasta viikon, tai ennemminkin kuukauden asu, alkaa monet blogimaailman kliseet tuntua monesti hieman absurdeilta. Olemme myöskin hieman kyllästyneitä lukemaan kolmatta kertaa postausta kauden säihkyvimmästä pikkujoulumeikistä tai parhaasta viherpirtelöstä.

Saimme useasti kuulla omien blogiemme aikana, etteivät ne juuri kuvastaneet persoonaamme. Kun oikeassa elämässä kiroilee välillä kuin merirosvo ja kännitekstaa kolmen promillen humalassa juuri sille älä vastaa -kategorian ykkösjampalle, tuntui välillä tyhmältä kirjoittaa blogiin sievistellen, että meillä oli niin mukava ilta ystävien kesken.


Tämä blogi tuleekin siis sisältämään entistä rehellisempää ja raadollisempaa tekstiä. Enemmän persoonaa ja enemmän aiheita, joista me itse haluaisimme lukea blogeista. Tulemme kirjoittamaan aiheista, jotka meitä naurattavat. Pieleen menneitä deittitarinoita, omia mokia, muiden mokia. Tulemme kirjoittamaan ilmiöistä, jotka meitä puhuttavat. Mitä piilee täydellisten Instagram-kuvien takana ja mitä ovat sugar daddyt. Tulemme kirjoittamaan mielenkiintoisista uratarinoista ja oman polun etsimisestä. Ja koska mekin olemme kuitenkin toisinaan sen täydellisen somemaailman uhreja, ängemme satunnaisesti mukaan myös vinkkejä kotikaupunkiemme sekä matkakohteidemme parhaista nähtävyyksistä ja kahviloista.

Teille, jotka ette ole vanhoja blogejamme lukeneet, voisimme kertoa hieman itsestämme.

Elina on vastavalmistunut viestinnän maisteri, joka lähti vuosi sitten Australiaan lomalle ja jäi sille tielle. Asuu osa-aikaisesti pakussa, scouttaa malleja, sekä etsii poikaystävänsä kanssa Australian parasta rantaa. Koukussa paskaan huumoriin, 7elevenin 2 dollarin jääkahviin, bodyboardaamiseen ja auringonottamiseen.

Lilli on isoa G:tä vaille valmis maisteri, joka on opiskellut niin viestintää kuin markkinointiakin. Yrittää epätoivoisesti rämpiä viimeistä yliopistovuottaan läpi sisällöntuottajan töiden ohella ja haaveilee ensi vuonna opiskelukahleistaan vapauduttua muutosta jonnekin ulkomaille. Säästää jatkuvasti seuraavaa reissua varten ja yrittää selvittää, millainen olisi unelmien mies. Koukussa huonoihin memeihin, seikkailuihin ja kaikkeen sokeriseen.

Tervetuloa blogiimme! Olisi kiva kuulla, millaisista aiheista te haluaisitte lukea blogistamme, eli antakaa palaa!

Teksti: Elina & Lilli
Kuva: Anne Carolien Köhler