RAKKAUDELLA, KÄMPPIKSESI


Sain ensikosketuksen kämppiselämään muuttaessani Italiaan. Olin tarkoituksella valinnut itselleni italialaisen kämppiksen, sillä halusin oppia puhumaan kieltä mahdollisimman nopeasti. En ehkä oppinut sen puolivuotisen aikana puhumaan italiaa, mutta maan kulttuuri tuli kyllä hyvin tutuksi, kun kämppisteni viisihenkinen perhe paukkasi varoittamatta paikalle vähintään kerran kuukaudessa ja vähintään viikoksi kerrallaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta koska italialaisesta mammasta oli kyse, en joutunut kertaakaan asuntoamme siivoamaan, sillä se oli jynssätty aina viimeisen päälle vierailujen jälkeen. Italiaisessa kulttuurissa osataan myös rakastaa hyvin intohimoisesti ja harva se päivä kuuntelin paitsi kämppisteni, myös naapureideni hyvin kovaäänistä mylvintää.

Vaikka kämppiselämä ei ollut Italiassa aina ruusuilla tanssimista oli mielestäni hyvin kotoisaa, kun kotona oli aina menoa ja meininkiä. Niinpä Suomeen palatessani muutin yhteen ystäväni kanssa, josta on ajan myötä tullut yksi pitkäaikaisimmista ja rakkaimmista kämppiksistäni. Hän kuitenkin oli ja on edelleen toisinaan hieman hajamielinen. Teekuppeja löytyi milloin lattialta, sohvan takaa, eteisen pöydältä ja kylpyhuoneesta. Pyykit saattoivat lillua useamman päivän koneessa, joskus pyykkien seassa oli myös nahkalaukkuja, joita hänellä oli tapana lingota puhtaaksi. Yksi aamu kokonainen kahvipannu oli kaatunut keittiön vetolaatikkoon, eikä hänellä ollut aikaa aamukiireessä sitä siivota.  Hammasmukini oli varastettu joka toinen päivä, toisinaan hammasmukiksi oli otettu Iittalan lasejani.

Ajan myötä näistä muovimattoon kiinnisulaneista tulikuumista uunipelleistä ja matolla joka aamu nököttävistä kahvinpuruista tuli kaveriporukkamme vitsi. Ei hänelle voinut olla edes vihainen, sillä epäsäännöllisen säännöllisesti sain tulla viimeisen päälle jynssättyyn kotiin, eikä mikään voittanut jokailtaisia hengailuja huoneeni dinaavilla tai rauhallisia aamukahveja keittiön pöydän ympärillä.

Ennen avoliittoon muuttamista jouduin muutaman kerran kiristelemään hampaita sen aikaisen kämppiskomboni kanssa. En juurikaan kaipaa omaa aikaa tai tilaa, joten meidän kämpän avoimet ovet -meininki oli ollut enemmänkuin toimiva. Kotona oli aina joku kenen kanssa jauhaa meneillään olevista jutuista tai kenen kanssa lähteä kävelylle, viinille tai aamupalalle. Majoitimmekin useamman kuukauden vuorotellen useita asuntoa tarvitsevia ystäviämme. Parhaillaan meitä asui kuusi ihmistä kahden huoneen ja keittiön asunnossa.


Jos yksi asia on kuitenkin varmaa niin se, etten enää ikinä jaa huonetta kämppiksen kanssa. Yhteiselo sujui saumattomasti siihen asti, kunnes kämppikseni otti tavakseen tuoda erään kaksilahkeisen jo valmiiksi ahtaaseen kotiimme kosteiden iltojen päätteeksi. Tilanteessa pääkärsijänä en ollut kuitenkaan useimmiten minä, vaan yötyötä tekevä kämppikseni, jolla oli hallussaan kämppämme master bedroom. Hän joutui muutaman kerran aamuyöllä töistä palatessaan pyykkihommin ja keräilemään lattialle unhotuneita ehkäisyvälineitä. Muutaman kerran hän evakuoitui kämppämme sohvalle, koska hänen parisänkynsä oli ilmoittamatta varattu.

Kaikkien näiden kommellusten jälkeen on ollut hyvin virkistävää ottaa hieman välimatkaa kämppisasumiseen. Jotkut valitsevat rauhallisen yksiöarjen, mutta minä valitsen teekupit, kahvinpurut ja kiireessä unohtuneet kakkaraidat, anytime. Ainakin jos saisin kokea vielä kerran sunnuntaisen leffaillan Punavuoren sydämessä ja sen, että joku silittää ja tuo sipsiä vessanlattialle darra-aamuna.

Teksti: Elina

Kuva: Scott Umstattd / Unsplash

Ei kommentteja

Lähetä kommentti