KOTIINPALUUN FIILIKSIÄ


Bonjour from Paris! Laskeuduin tänne maanantaina rapsakan 26 tunnin matkustamisen jälkeen. Juu eihän tässä näin pitänyt käydä, tai jälkeenpäin ajateltuna oikeastaan varmaan piti. Olen joutunut viimeisen vuoden aikana toteamaan niin monta kertaa, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Niin myös tällä kertaa.

Palasin tammikuun lopussa Suomen lomaltani Australiaan ja vannotin kaikille, etten tulisi todennäköisesti Suomeen edes jouluna. Fiksuna likkana pakkasin myös extralaukullisen verran talvivaatteita mukaan. No viime viikolla sainkin sitten pakata laukut uudestaan ja postittaa 400 dollarilla bikineitä ja talvitakkeja takaisin Helsinkiin. Lisäksi kaksi laukkua möllöttää Airbnb:ni lattialla odottaen torstaiaamun lentoja takaisin koti-Suomeen. En malta odottaa torstai-aamua, Helsinki-Vantaan lentokenttää, Alepan ruokavalikoimaa ja sitä, että voin käpertyä mun lempi-ihmisten viereen katsomaan Temppareita. 

Rakastan edelleen Australiaa ja haaveilen, että voin palata sinne myöhemmin ns. oikean työn kanssa. Tästä päästäänkin siihen miksi muutin Australiasta pois. Olen aina ollut hyvin uraorientoitunut, mulla on aina ollut suuria haaveita urani suhteen ja olen hyvin määrätietoisesti niitä tavoitellut. Australian piti olla valmistumisen jälkeen vain pieni puolen vuoden get away, jonka aikana oli tarkoitus ottaa rennosti, pitää hauskaa ja ruskettua. No se puolivuotinen vierähti melkein puoleentoista vuoteen, koska menin ja rakastuin.

Aluksi baari- ja kahvilduunit tuntuivat kivalta vaihtelulta, mutta mitä pidemmälle viime vuotta mentiin, sitä kovemmaksi ahdistus työstä alkoi muuttua. Kun tulin Suomen lomalta kotiin, ahdistus oli vielä pahempi. Neuvoteltiin poikaystäväni kanssa Eurooppaan muutosta, jotta pääsisin tekemään sitä mitä haluan. Kun toinen on kasvanut surffilauta kädessä ja viettää vapaa-aikansa mieluiten paljain jaloin uimashortseissa, tuntui ajatus muutosta kuitenkin epäreilulta. Ihan yhtä epäreilulta kuin se, että olisin joutunut jättämään omat uraunelmani sen surffilaudan vuoksi.


Ero on kuitenkin aina ero, vaikka sen kuinka järkeilisi. Olen itkenyt niin paljon viimeisinä viikkoina, että ulkonäköni on muistuttanut Vesa Keskistä kahden viikon ryyppyputken jälkeen. Itku on tullut milloin bussissa, milloin työpaikalla tai kuntosalilla, monta kertaa päivässä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että pystyttiin eroamaan niin hyvissä väleissä, että viimeiset itkut itkin lentokentällä kun annettiin toisillemme viimeiset halit. Sen jälkeen kun astuin sunnuntai-iltana koneeseen, itku loppui kun seinään. Nyt olenkin täällä Pariisissa fiilistellyt kevätaurinkoa, kierrellyt eri naapurustoja tunti toisensa jälkeen ja syönyt mitä lystää. Niin ja kävin mä yhdessä työhaastattelussakin. Fiilis on ollut todella jees. 

Joskus tarvitsee mennä kauas, että voi nähdä lähelle. Vaikka niitä lämpöasteita, rantakävelyitä, auringonlaskuja, aamupaloja, pakureissuja ja kotisohvalla köllöteltyjä iltoja onkin ikävä, niin on ihana tulla takaisin kotiin.

Teksti: Elina
Kuvat: Anne Carolien Köhler

YLIOPISTOMAAILMA VS. TODELLINEN MAAILMA


Valmistun kohta maisteriksi. Olen opiskellut viestintää ja markkinointia. Olen kiitollinen saamastani ilmaisesta korkeakoulututkinnosta ja sen myötä avautuvista mahdollisuuksista. Akateeminen kupla ja yliopistomaailma ovat kuitenkin vituttaneet mua jo pitkään ja ajattelin vihdoin avautua, minkä takia.

Yksi monista syistäni hakeutua yliopistoon oli akateeminen vapaus. Olen aina halunnut rakentaa oman polkuni oman näköisekseni, eikä perinteiset kaavat ole olleet mua varten. Olen päättäväinen, ehkä hieman jääräpäinenkin ja mulle on siksi ollut välillä hieman vaikeaa alistua auktoriteettien tahtoon, tekemään asiat tietyillä, oman luonteeni tai näkemykseni vastaisilla tavoilla. Yliopistomaailmassa kiehtoikin siis vapaus, saisin suunnitella opintoni niin kuin parhaaksi näen, eikä kukaan olisi valvomassa, mitä luen (meillä on esimerkiksi todella vapaa sivuaineoikeus) tai millaisessa tahdissa etenen, kunhan saisin jossain järkevässä ajassa perseeni ulos yliopiston ovista.

Vapaudella on toki kääntöpuolena myös vastuu. Olen ainoa, joka on vastuussa omasta oppimisestani ja siitä, että etenen opinnoissani. Voinkin sanoa käsi sydämellä, että olen ottanut täyden vastuun itsestäni ja opinnoistani ja olen valmistumassa tavoiteajassa. Silti yliopistomaailma on varsinkin opintojeni loppuvaiheessa ollut kaikkea muuta kuin puolellani.

Olen tehnyt opintojen ohella töitä lähes koko opiskeluni ajan. Olen ollut töissä pienessä merkkivaateliikkeessä, toiminut copywriterina ja promonnut erilaisia tuotteita aina valmiskeitoista limonadiin. Yhtäkään työkokemusta en kadu ja olen päässyt niiden avulla siihen pisteeseen, missä nyt olen. Kandin jälkeen lähdin vaihtoon, opiskelemaan aineita, joita omassa yliopistossani ei ollut mahdollista opiskella, mutta jotka kiinnostivat itseäni ja joista halusin oppia lisää. Koko opiskeluiden ajan olen myös kasvattanut verkostojani ja luonut kontakteja ihmisiin, sillä se jos jokin on tärkeää nykyisessä työelämässä.

Maisterivaiheen opintojen alussa sain työharjoittelupaikan yrityksestä, johon omalla alallani on kova tunku ja paikka tuntui itselleni lottovoitolta. Harjoittelu kesti yliopistolla suositellun kolmen kuukauden sijasta kuusi kuukautta. Tässä vaiheessa sain kuulla ensimmäisen soraäänen. Multa tiedusteltiin, miksi teen näin pitkän harjoittelun ja jättäydyn pois loppukevään kursseilta?

Harjoittelu avasi kirjaimellisesti ovet työelämään. En joutunut edes hakemaan töitä, vaan harjoittelun jälkeen mut headhuntattiin ensimmäiseen oman alani työpaikkaan, mulle täydelliseen positioon eräässä isossa konsernissa. Pidin kuitenkin opintojen loppuun suorittamista tärkeänä ja aloinkin tehdä kolmepäiväistä viikkoa. En enää muuttanut Helsingistä opiskelukaupunkiini Tampereelle, joten tässä vaiheessa sain vastaani seuraavat soraäänet. Maisterin tekeminen edes osittain etänä ei tulisi onnistumaan, eikä "työelämään kannattaisi kiirehtiä, sillä maisteriopinnot vaativat lähes 100% läsnäoloa". Viittasin tällaisille kommenteille kintaalla ja päätin reissata maisterivaiheen kahden kaupungin välillä, toisinaan useammankin kerran viikossa.

Tilanteeni on siis se, että olen valmistumassa viidessä vuodessa, eli täysin määräajassa maisteriksi. Olen välissä ollut vuoden poissa varsinaisista opinnoistani ollessani yhden syksyn ulkomailla ja yhden kevään harjoittelussa, kumpanakin ajanjaksona edistäen oppimistani, valmistumistani ja tulevaisuuden uraani. Pidemmän vaihtarijakson lisäksi olen ollut kahdesti kuukauden reissussa (joista näistäkin on tullut sanomista). Olen tehnyt koko opiskeluaikani töitä. Olen saanut ensimmäisen oman alan työpaikkani ja pystynyt jopa määrittelemään itse haluamani palkan. Suoritin kaikki maisterikurssini kuudessa kuukaudessa ja olen kohta kirjoittanut graduni valmiiksi noin viidessä. Koko maisterivaiheen ajan olen tehnyt 60% työviikkoa ja reissannut lähes joka viikko Helsingistä Tampereelle luennoille.

Yliopiston taholta asioihin ei ole kuitenkaan ollut saatavilla minkäänlaista joustoa. Muutaman kurssin olen saanut kovalla voitelulla onnistumaan niin, että olen suorittanut ne etänä, mutta mitä pidemmälle opintoni ovat edenneet, sitä nihkeämmäksi yliopistomaailma on käynyt ja sitä enemmän valmistumiseni tielle on heitetty kapuloita. Ymmärrän, että opintoni ovat vaatineet osittain läsnäoloa, opiskelijoita ei voi kohdella eriarvoisesti ja monesti tiukat raamit johtuvat siitä, että opiskelijoiden ei haluta jäävän yliopistolle roikkumaan. Vallitseva järjestelmä ei kuitenkaan tue opiskelijoiden valmistumista ja työelämään siirtymistä millään tavoin. Mua myös naurattaa yliopistolla vallitseva kupla, jossa käsitys nykypäivän työelämästä ei ole millään tavoin todellisuuden tasolla. Nämä kaksi suoraa, todellisen elämän lainausta kertovat mielestäni irvokkaalla tavalla yliopistomaailman ja työelämän epäsuhdasta:


Yliopiston edustaja: "Näin vanhempana kollegana neuvoisin,
 ettei työelämään kannata kiirehtiä ja maisteriopinnot vaativat lähes 100% läsnäoloa."

Työelämän edustaja: "Me painotetaan ihan ehdottomasti etusijalle työkokemusta. 
Jos tänne tulee jotain maistereita paperit kourassa, mutta ilman päivääkään oman 
alan työkokemusta, niin voi saman tien kääntyä ovelta takaisin."

Yrittäessäni saada opintoni yhdistettyä työelämään varsinkin maisterivaiheessa, olen joutunut sumplimaan ja kikkailemaan aikataulujen kanssa. Samalla olen saanut hankalan tyypin leiman, vaikkei tälle pitäisi olla mitään syytä, sillä olen hoitanut kaikki mulle osoitetut tehtävät ajallaan ja täysin ohjeiden mukaisesti. Jos olisin yhtään vähemmän määrätietoinen ja päättäväinen, en edes tiedä missä vaiheessa opintojani matelisin, kun olisin kuunnellut näitä soraääniä suoltavia tahoja joka vaiheessa. Olen kuitenkin vallitsevista systeemeistä huolimatta luovinut vaaditun polun läpi omalla tavallani.

Se mitä yliopistossa sitten opetetaan, onkin jo ihan toinen aihe ja mulla olisi tästäkin ainakin postauksen verran sanottavaa. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, että välillä tuntuu, että olen oppinut kaikkein eniten ihan muualla, kuin yliopistolla. Toki tiedän, että yliopisto-opetus on hyvin teoreettista ja monet asiat opitaan vasta työelämässä, mutta toisinaan on vituttanut esimerkiksi sanoa, etten ole koskaan kirjoittanut vaikkapa tiedotetta, ennen kuin jouduin sellaisen harjoittelussani kirjoittamaan. Kun pelkkä teoriapohjainen opetus yhdistetään vanhanaikaisiin ja joustamattomiin, erilaiset elämäntilanteet huomioimattomiin systeemeihin, on vaarallinen soppa valmis. Yliopistoista valmistutaan Kelan asiakkaiksi, sillä opintojen aikana työkokemusta tai kerättyjä kontakteja ei painoteta tarpeeksi. Myönnän että tarkastelen asiaa hyvin pitkälti oman alani näkökulmasta ja tilanne on varmasti hyvin eri jollain toisella alalla. Omalla alallani työkokemus ja karttuneet kontaktit ovat kuitenkin todella tärkeitä tulevaisuutta ajatellen.

Tällä postauksella halusin paitsi puhtaasti purkaa sisälläni nyt jo pidemmän aikaa kyteneen kiukun kyseistä aihetta kohtaan, myös herätellä kanssaopiskelijoita ja miksei muitakin tämän aiheen pariin. Kuulisin mielelläni kommentteja muilta opiskelijoilta ja jo työelämässä oleviltakin. Mitä mieltä te olette ja onko teidän alalla asiat näin, vai onko kyseessä vain oman yliopistoni ja tieteenalani pölyttyneet ja vanhanaikaiset käytännöt?


Teksti: Lilli
Kuva: Priscilla Du Preez / Unsplash