KOTIINPALUUN FIILIKSIÄ


Bonjour from Paris! Laskeuduin tänne maanantaina rapsakan 26 tunnin matkustamisen jälkeen. Juu eihän tässä näin pitänyt käydä, tai jälkeenpäin ajateltuna oikeastaan varmaan piti. Olen joutunut viimeisen vuoden aikana toteamaan niin monta kertaa, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Niin myös tällä kertaa.

Palasin tammikuun lopussa Suomen lomaltani Australiaan ja vannotin kaikille, etten tulisi todennäköisesti Suomeen edes jouluna. Fiksuna likkana pakkasin myös extralaukullisen verran talvivaatteita mukaan. No viime viikolla sainkin sitten pakata laukut uudestaan ja postittaa 400 dollarilla bikineitä ja talvitakkeja takaisin Helsinkiin. Lisäksi kaksi laukkua möllöttää Airbnb:ni lattialla odottaen torstaiaamun lentoja takaisin koti-Suomeen. En malta odottaa torstai-aamua, Helsinki-Vantaan lentokenttää, Alepan ruokavalikoimaa ja sitä, että voin käpertyä mun lempi-ihmisten viereen katsomaan Temppareita. 

Rakastan edelleen Australiaa ja haaveilen, että voin palata sinne myöhemmin ns. oikean työn kanssa. Tästä päästäänkin siihen miksi muutin Australiasta pois. Olen aina ollut hyvin uraorientoitunut, mulla on aina ollut suuria haaveita urani suhteen ja olen hyvin määrätietoisesti niitä tavoitellut. Australian piti olla valmistumisen jälkeen vain pieni puolen vuoden get away, jonka aikana oli tarkoitus ottaa rennosti, pitää hauskaa ja ruskettua. No se puolivuotinen vierähti melkein puoleentoista vuoteen, koska menin ja rakastuin.

Aluksi baari- ja kahvilduunit tuntuivat kivalta vaihtelulta, mutta mitä pidemmälle viime vuotta mentiin, sitä kovemmaksi ahdistus työstä alkoi muuttua. Kun tulin Suomen lomalta kotiin, ahdistus oli vielä pahempi. Neuvoteltiin poikaystäväni kanssa Eurooppaan muutosta, jotta pääsisin tekemään sitä mitä haluan. Kun toinen on kasvanut surffilauta kädessä ja viettää vapaa-aikansa mieluiten paljain jaloin uimashortseissa, tuntui ajatus muutosta kuitenkin epäreilulta. Ihan yhtä epäreilulta kuin se, että olisin joutunut jättämään omat uraunelmani sen surffilaudan vuoksi.


Ero on kuitenkin aina ero, vaikka sen kuinka järkeilisi. Olen itkenyt niin paljon viimeisinä viikkoina, että ulkonäköni on muistuttanut Vesa Keskistä kahden viikon ryyppyputken jälkeen. Itku on tullut milloin bussissa, milloin työpaikalla tai kuntosalilla, monta kertaa päivässä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että pystyttiin eroamaan niin hyvissä väleissä, että viimeiset itkut itkin lentokentällä kun annettiin toisillemme viimeiset halit. Sen jälkeen kun astuin sunnuntai-iltana koneeseen, itku loppui kun seinään. Nyt olenkin täällä Pariisissa fiilistellyt kevätaurinkoa, kierrellyt eri naapurustoja tunti toisensa jälkeen ja syönyt mitä lystää. Niin ja kävin mä yhdessä työhaastattelussakin. Fiilis on ollut todella jees. 

Joskus tarvitsee mennä kauas, että voi nähdä lähelle. Vaikka niitä lämpöasteita, rantakävelyitä, auringonlaskuja, aamupaloja, pakureissuja ja kotisohvalla köllöteltyjä iltoja onkin ikävä, niin on ihana tulla takaisin kotiin.

Teksti: Elina
Kuvat: Anne Carolien Köhler

2 kommenttia

  1. Kirjoitat niin hyvin. Arvostan todella ihmisiä, jotka tekevät paljon töitä toiveidensa eteen. Toivottavasti saat unelmiesi työpaikan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon!! Fingers crossed :)

    VastaaPoista