KUN KAIKKI MUUTTUU


Blogissa on ollut aika hiljaista viime kuukaudet. Se on johtunut siitä, että meidän kummankin elämässä on tapahtunut aika isoja muutoksia ja ollut kiirekin. Ellu kertoo varmaan omista elämänmuutoksistaan enemmän omassa postauksessaan, mutta itse ajattelin valottaa nyt, mitä mulle oikein kuuluu.

Koko kevät meni aikamoisessa sumussa. Nyt kun mietin, muistan koko keväästä hädin tuskin mitään. Sen jälkeen kun palasin kuukauden lomalta Australiasta, alkoi yksi pitkä harmaa putki, johon tuntuu mahtuneen ainoastaan talven räntäkelit, järkyttävä määrä töitä ja kirjastolla vietettyjä tunteja. Olin päättänyt syksyllä valmistua kesän alussa ja kun jotain päätän, se myös pitää. Niinpä tein syksyn ja kevään aikana kaikki maisterikurssini ja kirjoitin graduni. Ravasin lähes joka viikko Tampereella ja kaiken tämän lisäksi kävin kolme päivää viikossa töissä. Nyt kun mietin, en oikeastaan edes tiedä miten selvisin.

Toisaalta tuossa kuplassa oli aika hyvä kellua. Sitä tiesi viikolleen, päivälleen ja jopa tunnilleen, mitä tuleman pitää. Oli selkeät aikataulut, tavoitteet ja yksi iso päämäärä, johon kaikki tähtäsi. Siihen yhteen helvetin paperiin, jota tuskin kukaan tulisi koskaan edes kyselemään. Mutta paperi oli mulle tärkeä, todistus siitä, että pystyn. Ja vapautus, jonka jälkeen voisin tehdä elämälläni mitä huvittaa.

Sitten kyseinen päivä koitti. Kaikki kurssit oli kasassa, gradu valmis. En koskaan unohda sitä fiilistä, mikä tuli kun sampanjapullo poksahti auki lauantaina, jota edeltävänä iltana olin palauttanut gradun viimeisen version. Se poksahdus kuulosti ihan erilaiselta, kuin yksikään avatun pullon poksahdus ennen. Vedin sinä iltana ihan järkyttävät liiskat ja juoksin kotiin viideltä aamulla sadettimien läpi.

Jo ennen tuota maagista gradunpalautushetkeä olin tietysti miettinyt tulevaa. Mitä sitten, kun se paperi on kourassa? Monet jo valmistuneet varmaan pystyvät samaistumaan tähän fiilikseen. Ensin on voinut monta vuotta piiloutua opiskelijastatuksen taakse, tehdä mitä huvittaa. Asua vuokralla, tehdä töitä epäsäännöllisen säännöllisesti, käyttää rahaa matkusteluun ja hauskanpitoon. Yhtäkkiä valmistut ja pitäisikin olla aikuinen. Päättää mikä haluat olla isona, hommata oikea työ ja asuntolaina. Mäkin olen saanut useamman aiheeseen liittyvän kysymyksen, "mitäs nyt sit, mitä meinaat tehdä, onks työkuviot selvillä, aiotko hakea jotain vakkariduunia"...

Vastaus on: ei ole selvillä, enkä aio hakea. Ilmoitin kuukausi sitten töihin, että jatkan vain syyskuun loppuun. Soitin vuokraisännälleni ja kerroin, että muutan kesän jälkeen pois. Jos jotain tiedän varmaksi, niin sen, etten ole vielä valmis asettumaan paikoilleni ja hyppäämään oravanpyörään. Mitään muuta en sitten oikeastaan tiedäkään. Syyskuun jälkeen olisi tarkoitus pakata rinkka ja lähteä maailmalle, ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Olen siitä onnellisessa asemassa, että toimin freelancerina ja voin jatkaa osaa töistäni mistä tahansa maailmankolkasta, jossa vain on toimiva nettiyhteys. Mitenkään helppoa tämä ei tule olemaan, eikä kokonaan freelanceriksi pudottautuminen ollut todellakaan yksinkertainen päätös. Kaikki tuntuu epävarmalta, ja mietin jo nyt joka ilta omassa, mukavassa sängyssäni, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään. Jättää nyt hyvä duuni, parhaat työkaverit ja ihana koti. Kiva, helppo elämä. Ehkä se kiva, helppo elämä ei kuitenkaan riitä mulle, ainakaan ihan vielä. Kun sydän janoaa maailmalle, täytyy sitä kuunnella. Ettei tarvitse sitten myöhemmin katua.

Jos kevääni on muutenkin ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, ei kyydistä ole tehnyt yhtään sen tasaisempaa se, että menin rakastumaan. Kyllä. Tapahtui se klassinen. Juuri kun pääsin sanomasta tässä postauksessa, ettei kukaan ole vienyt jalkoja altani, enkä kaipaa elämääni ketään, kuvioihin asteli ryminällä eräs herrasmies. En etsinyt ketään ja löysinkin vahingossa ihmisen, jollaista en edes ajatellut olevan olemassa. Hän yllättää mut joka päivä, varaamalla matkan Berliiniin tai viemällä sporaretkelle Itä-Pasilaan. Hän sanoo, että muista beibi hengittää, jos mulla on vähän tohina päällä. Hän tuo parhaat puoleni esiin. Hän toteaa että okei, kun ehdotan, että pakataan syksyllä rinkat ja ostetaan pelkät menoliput. En siis lähdekään maailmalle yksin, vaan kaksin.

Välillä elämä osaa yllättää. Ja välillä sitä yllättää itsensäkin, tekemällä valintoja, jotka tuntuvat vaikeilta. Vaikeilta siksi, että yhteiskunta tuntuu asettavan tiettyyn muottiin. Ja siksi, että onhan se nyt typerää, että tämän ikäisenä heittäytyy vapaaehtoisesti kodittomaksi ja osittain työttömäksi, ja lähtee maailmalle haaveilemaan. Onneksi perhe ymmärtää ja luulen, että suurin osa kavereistakin. Kaikille en ole oikeastaan vielä edes kerennyt kertomaan näistä suunnitelmista, anteeksi siitä. Asiat ovat tapahtuneet niin vauhdilla. Niin, ja onneksi vierelle on löytynyt se tyyppi, joka ainakin ymmärtää. Senkin, että vapaus ja rinkallinen vaatteita tuntuu tällä hetkellä paremmalta kuin vakkariduuni ja kallis sohva omistusasunnon lattialla. Kerkeän kyllä saamaan nekin, sitten joskus. Ensin tahdon hiekkaa varpaisiin ja merituulen hiuksiin. Ehkä moottoripyörän alle ja kameran käteen. En tiedä missä olen syksyllä ja se tuntuu samaan aikaa ihan helvetin pelottavalta sekä kutkuttavan ihanalta.

Palataan, jään sulattelemaan itsekin tätä kaikkea, mistä juuri kirjoitin.

Teksti: Lilli

2 kommenttia

  1. Kuulostaa mahtavalta sun suunnitelmat! Ja ihanaa, että olet löytänyt rinnallesi tyypin, joka haluaa ja pystyy lähtemään kanssasi maailmalle :) Itsekin lähtisin heti, jos alallani olisi mahdollista tehdä hommia freelancerina/etänä.. ehkä joskus vielä :) Toivottavasti pystyt jatkamaan kirjoittelua myös reissusta, olisi kiva tietää missä kaikkialla menet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Mimmu! :) Joo, on tää kyllä aika ihanaa, ja tuntuu onnekkaalta että tällainen on mahdollista edes osittain mun duuneissa. Ihan varmasti pystyn, toivon että reissussa mulla on aikaa asioille, joille Helsingissä ei oikein tunnu olevan! :)

      Poista