LÄHTÖ


Elokuun lopussa pakkasin tavarani Etu-Töölön kodistani ja hyvästelin leveät ikkunalaudat, ihanat lautalattiat ja sen fiiliksen, että on koti. Syyskuun lopussa pillitin koko avokonttorin edessä, kun työkaverini pitivät mulle puheen ja antoivat läksiäislahjan. Viimeiset kaksi viikkoa olen nukkunut vuoroin vanhemmillani ja vuoroin kavereideni nurkissa. Nämä kaksi viikkoa ovat myös menneet hoidellessa kaikenlaisia asioita tulevaan liittyen. Olen ravannut lääkärissä ottamassa erilaisia rokotteita, soitellut terveyskeskukseen malariareseptin perässä. Olen kuunnellut kymmeniä minuutteja vakuutusyhtiöiden jonotusmusiikkeja ja selvittänyt kaiken esimerkiksi matkavakuutusten katastrofiturvista. Olen skannannut rikosrekisteriotteeni, passini ja miljoona muuta paperia, mitä maailmalla saattaa tarvita. Olen shoppaillut hyttysverkkoja, otsalamppuja ja imodiumia. Jokainen tehty asia on tuonut konkreettisemmaksi sitä faktaa, että kohta mennään.

Kaiken tämän säädön keskellä olen onneksi kerennyt nauttimaankin viimeisistä päivistä Suomessa. Olen nähnyt ennätyksellisen paljon kavereitani sekä perhettäni ja sanonut heipat niin heille kuin Helsingillekin. On outoa halata melkein joka päivä jotain ja sanoa, että nähdään sitten joskus. Kun ei tiedä milloin tulee takaisin, hyvästit tuntuvat samaan aikaan kamalilta ja ei miltään. Tekee mieli itkeä, mutta itku ei tule. Joka päivä joku on kysynyt vähintään yhden tai useamman seuraavista kysymyksistä: a. milloin te nyt lähdittekään, b. mikäs nyt olikaan eka kohde, c. kauankos nyt meinasittekaan olla ja d. miltäs nyt tuntuu, alkaako jo jännittää? Tiedän että kaikki tarkoittavat vain hyvää ja on tietysti kivaa että ihmisiä kiinnostaa, mutta samoihin kysymyksiin tuntuu raskaalta vastata kerta toisensa jälkeen. Varsinkin, kun ei itsekään tiedä, kauan meinaa olla ja miltä nyt tuntuu.

Kaikki aiemmat tuntemukseni ovat olleet oikeastaan silkkaa paniikkia. Olen soittanut poikaystävälleni SOS-puheluita esimerkiksi sinä päivänä kun työtehtäviini valittiin seuraajaa tai silloin, kun raahasin jälleen kerran omaisuuttani paikasta a. paikkaan b., ja tuntui että kaikki vain romahtaa päälle, että koko hommassa ei ole mitään järkeä. Luulin kuitenkin, ettei mua jännittäisi, mutta viime viikolla pyörin joka ilta sängyssä saamatta unta, kai tämä nyt on sitä jännitystä?

Olen ollut hieman yllättynyt vastaanotosta, jota olen saanut, kun olen kertonut tutuille ja toisinaan tuntemattomillekin suunnitelmistamme. Monet ovat olleet kovin kannustavia, toisten silmät ovat suorastaan alkaneet loistaa, kun olen kertonut suunnitelmien yksityiskohdista. Yllättävän moni on todennut, että lähtisi itsekin, jos vaan pystyisi. Olen sanonut jokaiselle, että kyllä sä pystyt. Jos mä pystyn tähän, niin kyllä säkin. Tätä ollaan monen kaverini kanssa pohdittukin. Monet haluaisivat lähteä (ja tehdä monia muitakin asioita), mutta eivät vain koskaan tee. Eihän tämä helppoa ole. Rahan säästäminen ei ole helppoa, kaikkien näiden lähtöön liittyvien asioiden hoitaminen ei ole helppoa, sen päätöksen tekeminen ei ole helppoa. Helppoa ei ole myöskään sen asian tiedostaminen, että poissaollessa missaa väkisinkin hetkiä ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Tärkeitä tapahtumia, kuten kaverin vauvan syntyminen tai toisten naimisiinmeno.

Toisinaan olen jopa hieman kateellinen ihmisille, joille riittää se tavallinen. Kiva koti, mieluisa työpaikka ja ihan tavallinen arki. Miksi se ei voisi riittää mullekin? Ehkä kuitenkin elän tästä kutkuttavasta tunteesta, kun jotain on tapahtumassa. Elän uusista kokemuksista ja siitä, että vanhana on tarinoita kerrottavana. Siitä, että saan avartaa maailmankuvaani. Muutoksiakin enemmän pelkään paikalleen jäämistä. Ja toisaalta, mitä enemmän kokee, sitä enemmän niitä kokemuksia janoaa lisää.

Aina ennen kun olen lähtenyt, olen tiennyt minne menen ja miksi. Olen mennyt au pairiksi, vaihtariksi tai ihan vaan lomailemaan hieman pidemmäksi aikaa. Nyt en kuitenkaan oikeastaan tiedä juuri mitään. Seikkailu starttaa tänään lennolla kohti Vietnamia. Aasiassa on suunnitelmissa oleskella aina joulukuulle saakka, jonka jälkeen lennämme Väli-Amerikkaan. Ensi vuoden alussa olisi tarkoitus asettua jonnekin päin maailmaa hieman pysyvämmin ja hankkia töitä. Mistä, millaista ja miten, en tiedä vielä. Lähdetään kuitenkin katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavana.



"If I knew where I was going, I wouldn't be going anywhere." - Armi Ratia
"Sometimes you have to choose between planting roots or growing wings." - Unknown


Teksti: Lilli
Kuva: Lilli

Ei kommentteja

Lähetä kommentti