MUN KOTI EI OO TÄÄLLÄ




Long time no see: Musta tuntuu, että mun viimeiset kolme tai viisi postausta on alkaneet samalla saatetekstillä. En lupaa tälläkään kertaa, että homma pysyis yhtään säännöllisempänä, mutta luvataan yrittää. Erityisesti kuin näin joulun alla töissäkin alkaa pikku hiljaa rauhoittumaan. En voinut meinaa uskoa viime viikolla, että ollaan jo marraskuussa. Aika on mennyt niin nopeasti ja vielä muutama viikko sitten Pariisin katuja saattoi talloa sandaaleissa. 

Viimeisimmän kirjoituksen ja tämän välillä on ehtinyt tapahtua paljon. Oon ollut aika monessa reissussa, ihastunut (joka ei nyt mun kohdalla oo niinkään yllätys), tehnyt töitä kuin viimeistä päivää (ja edelleen rakastan sitä mitä teen), aloittanut ranskan opinnot sekä yrittänyt tehdä lähempää tuttavuutta Pariisin kanssa. Oon saanut muutamia uusia kavereita ja hostannut niitä vanhojakin täällä päässä. 

Syksy on mulle aina "vaikeeta aikaa". Vihaan sitä kun alkusyksyn kirpeät päivät vaihtuu harmauteen, viiden aikaan iltapäivällä laskevaan aurinkoon ja sateeseen. Jos saisin valita niin matkustaisin aina kesästä kesään. Viettäisin kesät jossain päin Eurooppaa ja kun lämpömittarit laskee alle kahteenkymppiin lentäisin Australian auringon alle. Pariisin kanssa meillä on  edelleen hyviä ja huonoja päiviä, toisinaan rakastan näitä kotikulmia, kauniita katuja ja aina täynnä olevia ravintoloita. Suomalaisena terassien ystävänä fiilistelen myös sitä, että ulkona syödään ja juodaan myös marraskuun sateissa. Toisinaan kaikki ruuhkametrosta korttikonelimitteihin ja ranskalaiseen Tinderiin ärsyttää.

Olin kesällä yhtä mittaa kaksi kuukautta pois kotoa. Sen jälkeen havahduin jotenkin hassuun fiilikseen. Sellaiseen, etten tunne kotioloa enää missään. Pariisi ei tunnu enää kodilta, eikä Suomessakaan ollessa enää tunnu täysin samalta kuin ennen. Tällä hetkellä koti tuntuu olevan eniten Australiassa, vaikka se on tuhansien kilometrien päässä enkä ole edes päivittäin sinne yhteydessä. 
Samaan aikaan jokainen paikka mihin matkustan tuntuu kodilta. Jokainen maa tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Bongasinkin Veera Biancan Instagramista tekstin, joka kuvasti niin hyvin omia fiiliksiä.

"It's funny that feeling of beloging - it's like I belong nowhere at the same time .No country feels like home but all land is where I'm from... Maybe some of us never settle and maybe that's how it should be."

Onneks en oo näitten fiilisten kanssa yksin vaan mun jokainen kansainvälinen kaveri täällä tuntee ainakin osittain samoin. Toivon, että kunhan ranska alkaa sujua jollain muullakin levelillä kuin Bonjour ja croissant, niin hommat helpottuu :) Milanossa ja Sydneyssa kotiutuminen sujui aika paljon lennokkaammin, jonka takia oon joutunut haromaan hiuksia useampaan otteeseen.

Löytyykö täältä muita, joilla on samoja fiiliksiä, Pariisista, ulkomailla asumisesta tai elämästä?


Teksti: Elina
Kuva: Anne Carolien Köhler

Ei kommentteja

Lähetä kommentti